Silloin, kun täytin neljäkymmentä tai viisikymmentä, ei tuntunut juuri miltään. Numeroita ne vaan ovat, ajattelin. Entäs sitten, kun mittariin tuli 55. Kolahti oikein olan takaa olla lähempänä kuutta- kuin viittäkymppiä ja tästä kaikesta on aika kohta jo kolme vuotta. Tuntuu siltä, että pitää ehtiä vielä tekemään ja näkemään vaikka mitä.
Vaikka kroppa ympäriltä viestittää vahvasti, että aamuja on ollut jo aika monta, niin ehkä tässä on jotain hyvääkin. Yhä useammin tulee ajateltua, miten on päätynyt tähän, missä nyt on moneltakin kantilta katsottuna. Vaikka enää ei jaksakaan valvoa kuten ennen tai jos on pakko valvoa, niin palautumiseen menee päiviä, on ehkä saanut perspektiiviä omaan ajatteluun enemmän kuin ennen. Tiedonnälkä on kasvanut, toki myös tiedonhankinta on helpottunut vuosien saatossa melkoisesti. Uuden oppiminen innostaa isosti edelleen, mutta kannan ottamisesta on tullut maltillisempaa. Tämä tietysti säästää omaa päätä, kun ei tarvitse hakata sitä erilaisiin ja nimisiin ”mäntyihin”. Ehkä nykyään on myös vähemmin puolustettavaa kuin aikaisemmin ja enemmän järkeä olla lähtemättä taistelemaan jokaista tuulimyllyjä vastaan.
Liikkeelle lähtiessä pitää asettaa jalkansa varovasti maahan, että räpylät kantavat ilman suurempia kipuja. Onneksi liikkuminen on kuitenkin edelleen mahdollista, vaikka niin rakkaista juoksemisesta ja suunnistamisesta on ollut nivelkulumien vuoksi pakko luopua. Joka päivä kertyy helposti liikuntaa yli tunti. Yöllä tulee välillä kuunneltua enemmän äänikirjoja kuin nukuttua ja vessassakin pitää kipaista jolle muuten niin sen vuoksi, että ei keksi mitään muutakaan tekemistä yön pimeinä tunteina. Ja sitten lopulta tulee nälkä ja pitää pikkutunneilla suunnata jääkaapille. Rannetietokone kertoo karua legendaa, että unen taso ei aina ole kovin palauttaa. Välillä on kuuma ja yhtä usein kylmä. Toki hyviäkin öitä on. Nykyään hitaat aamut antavat mahdollisuuden kerätä lisää unitunteja. Tämä vähentää myös paineita nukahtamisen nopeudesta, kun ei ole pakko nosta kuudelta ylös ja suunnata kahdeksaksi töihin tunnin ajomatkan päähän.
Ilman silmälaseja ei viitsi enää edes syödä, kun muuten ruoka näyttää jotenkin hämärälle ja epäselvälle. Lukeminen ilman laseja on ollut jo kauan mahdottomuus. Toki hupaisaa on se, että kauas näen paremmin kuin vuonna 1990, kun sain kaukolasit. Minua lasit eivät juurikaan häiritse. Ne ovat ihan mukavat ”sisustuselementit” kasvoille. Harmittavan likaiset silmälasit kyllä aina ovat, vaikka yrittäisi kuinka olla sormeilematta niitä käytön aikana. Muistan aikaa ennen silmälaseja ajatelleeni, että jestas miten likaisilla laseilla ihmiset kehtaavat esiintyä.
Ikä on tuonut mukanaan eittämättä mukavuuden halun lisääntymistä. Ei viitsi eikä huvita, vaikka ehtisi ja jaksaisi. Ennen juhlapyhät ja pitkät viikonloput sekä lomat olivat tylsiä. Tuolloin piti yleensä lähteä reissuun. Nykyään voi hyvinkin viettää aikaa kotona tekemättä mitään, vaikka matkustaminen on edelleen mukavaa. Luppoaika on leppoisaa eikä tekemättömät hommat enää hypi taukoamatta silmille. Ajamaton nurmikko tai auraamaton lumi mäen pihalla ei enää niin häiritse. Ehtii ne hommat tehdä pienemmälläkin kiireellä.
Aika kulkee nykyään niin huimaa vauhtia, että ei meinaa perässä pysyä. Viikossa on maanantai, tiistai ja sitten onkin taas viikonloppu. Taaksepäin katsottuna ei enää osaa hahmottaa, onko jostain tapahtumasta kolme, viisi vai kymmenen vuotta aikaa. Itseäni vanhempien ihmisten mukaan vauhti vain kiihtyy, kun ikää tulee lisää. Jotenkin se tuntuu ristiriitaiselta. Voisi kuvitella, että kun pakollinen tekeminen vähenee, niin ajan kulkemisen tunne hidastuisi. Tämä jää nähtäväksi.
Harmaita hiuksia löytyy, kroppa reagoi kelimuutoksiin, jota en muuten uskonut nuorempana. Ajattelin sen olevan jokin sanonta. Ruoka tuntuu siirtyvän suoraan lautaselta kropan ympärille ellei ole tarkkana, mitä ja kuinka paljon suuhunsa ravintoa lappaa. Aineenvaihdunta hidastuu ja ryppyjä ilmestyy vähän sinne sun tänne. Jalka ei nouse enää entiseen malliin ja välillä ajatuskin tuntuu hetkittäin tökkivän. Sellaista se ikääntyminen kai on. Onneksi oma työ on sellaista, että saa olla kaiken ikästen ihmisten, lapsista mummuun ja vaariin, kanssa tekemisissä. On ollut helppo tulla siihen tulokseen, että itse voi vaikuttaa moniin asioihin. Muun muassa liikkuminen, ravinto, uni, sosiaaliset suhteet tuntuvat vaikuttavan synnyinlahjana saatujen perintötekijöiden lisäksi siihen, miten jaksamme päivästä toiseen. Juuri nyt olet nuorempi kuin koskaan tämän jälkeen… Vanhempana osaa ja voi antaa itselleen enemmän siimaa omaa hyvinvointia ajatellen. Ruuhkavuodet ovat takana. Onneksi liikkuminen on itselle luontaista ja tuntuu mukavalle sekä tarpeelliselle. Terveellinen elämäntapa on tullut osittain opittuna kantapään kautta. Tässä työroolissa haluaa olla ajan hermolla itsensä huolehtimisen eri osa-alueilla. Sitä on niin kuin itse oman työnsä elävä käyntikortti. Itse on helppo kokeilla kaikenlaista ja jakaa sitten kokemuksia asiakkaiden ja ryhmiin osallistuvien kanssa. Sen olen oppinut, että valehteleminen itselleen ei kannata. Pitkään sitä ei jaksaa edes peruselämää, jos ei ole rehellinen niin läheiselle kuin itselleen. Palautumiseen saattaa mennä kovinkin pitkä aika ja joskus voi onnistua tekemään itselleen niin paljon pahaa, että tapahtuu jotain peruuttamatonta. Huonoja päiviä on kaikilla, mutta toivottavasti hyviä päiviä on kuitenkin enemmän. Mielenkiintoista on myös seurata ihmisiä, jotka tekevät suuria lupauksia itselleen itsestään joka joulun ja kesän jälkeen. Toki parempi kaksi heräämistä vuodessa kuin ei ollenkaan. Monet yrittävät liian suuria ja moninaisia muutoksia kerrallaan. Pienin askelin, näin on helpompi täyttää tavoitteet ja motivoitua pitkäaikaisemmin.
En osaa sanoa, onko ajatusmaailma iästä kovinkin erilainen naisilla ja miehillä. Ehkä naiset tarkkailevat enemmän itseään ja ympäristöään. Tai sitten se on vain klisee. Toivottavasti sukupuoleen, ikään tai mihinkään muuhunkaan katsomatta jokainen löytää ympärilleen ihmisiä, tukiverkkoa jotka hyväksyvät ja pitävät sinusta ja minusta sellaisena kuin olemme eivätkä yritä muuttaa meitä oman mielensä mukaiseksi.
Olen tavallaan tehnyt omalle elämälle strategia puolihuomaamatta. Sellaisen samanlaisen, joita olen väännetty eri työtehtävissä aikaisemmin työorganisaatioille. Suosittelen itse kunkin miettimään, omaa missiota, visiota ja strategiaa.
Missio, mitä varten olemme olemassa?
Meille jokaiselle on annettu elämä, jota jokainen voi itse muotoilla omaan haluamaansa suuntaan. Toki on ”pari” muutakin muuttujaa, mutta ei tartuta nyt kauheasti niihin. Itse koen velvollisuudekseni toimia yhteiskunnassa niin, että täytän perusvaatimukset tämän koko systeemin jäsenenä. Olen sopivasti tuottava ja toisaalta myös kuluttava. Olen olemassa sukulaissuhteen kautta lähellä olevia ihmisiä varten, ystäviä, työtehtäviä, joiden kautta täytän yhteiskunnan velvollisuuksia, unohtamatta itseäni ja Elmo (siis koiraa :)).
Visio, millaisia haluamme tulevaisuudessa olla?
Tästä ajattelen nykyään niin, että kun pitää itsestään huolta niin hyvin kuin osaa ja pystyy, on myöskin valmis täyttämään nuo mission ajatukset. Tunnettua on, että mulla tuo itsestä huolehtiminen lähtee aika helposti lapasesta, kun on niin kilpailuhenkinen ja tavoitteellinen. Toki tämä välittyy varmaan myös läheisiin ja asioita kohtaan. Särmät ovat toki silottuneet, mutta pelistä katsoo päivittäin minua tavoitteellinen ja kohtuullisen periaatteellinen, jopa vähän askeettinen sekä itsenäinen ihminen. Tietty olen tottunut hoitamaan omat asiat yksin enkä ole ehkä ihan ensimmäisenä pyytämässä apua. Toisaalta siinäkin elämä on opettanut, että kaikkea ei tarvitse aina selviytyä, jeesiäkin voi hyvällä omallatunnolla kysellä. Jo jossain kirjoituksessa aikaisemmin mainittu lentokoneen ajatus, laita happinaamari ensin itsellesi ja auta vasta sen jälkeen muita, on hyvä ajatus edelleen.
Strategia, miten ja millä ideoilla tavoitteisiin päästään ja mihin välitavoitteisiin keskitytään?
Strategia on tietysti täysin hyödytön, jos sitä ei toteuteta. Eikä sitä voi toteuttaa, jos sille ei anneta eväitä, resursseja. Mulle kapasiteettia strategian eteenpäin viemiseen on vaikuttanut isosti huollettavien ihmisten katoaminen ”pelilaudalta”. Samalla katse on voinut kääntyä enemmän itseensä ja energiaa on riittänyt muuhunkin. Ehkä nyt ollaan menty toiseen ääripäähän. Aikaa itselle on ollut ainakin riittävästi. Toisiaan joskus tuntuu liian hiljaiselta ja rauhallisesta sekä yksinäiseltäkin. Talous on tasapainossa ja perusasiat kuitenkin kunnossa. Pidän myös itseni haastamisesta, joka on jäänyt nyt vähemmälle. Kroonisen opiskelijan edellisestä koulutuksestakin on jo pari vuotta aikaa… Sanoisin, että välitavoitteet on saavutettu. Ajankäyttö on siirtynyt enemmän itsestä huolehtimiseen, työn sekä vapaa-ajan tasapaino on hyvä ellei liiankin hyvä 🙂 Mikä sitten on seuraava askel? Ajatuksia on, mutta ne ovat hyvin erisuuntaisia ja ristiriitaisessa kasassa omien korvien välissä. Niistä ehkä lisää joskus myöhemmin.
Edelleen olen sitä mieltä, että elä täydesti tätä päivää!
Alla oleva Heli Laaksosen runo on jotenkin aina kolahtanut, ehkä nykyään vielä enemmän kuin silloin ekaa kertaa sen lukiessani.
Heli Laaksonen, Naise elämää?
Jos sää ole itsenäine , sää ole pelottava.
Jos sää ole ystävälline ja ymmärtäväine, sää ole liian kiltti.
Ku sää sano, mitä sää ajattele, sää ole rääväsuu.
Jos sää ole hiljaa, on sus jotta kummallist.
Jos sää anna, sää ole helppo nakki.
Jos sää pihtaat, haeta joltain muult.
Yritä täsä sit olla. Jua pari lasi kuaharii. Venytel tualis semmottos,
et pää menee taakse ja kattelet maailmaa ylösalasi.
Hiukka hianon näköst.
Ei iloseks tulemiseks enemppä tarvita.
Kyl o helppo ol naine!!!